Kevätteetä odotellessa on hyvässä seurassa

Oletko niitä ihmisiä, joita kevään ensipoimintojen odotus kutkuttaa? Tuleeko pieniä, hyvin ainutlaatuisia perhosia vatsanpohjaan? Ehkä sydämen tykytyksiä, jotka muistuttavat  kaiunomaisesti ihastuksen ensiaskelista? Tai kenties olisi parempi vain kysyä – miltä sinusta tuntuu ja missä, kehossa ja mielessä, odottaa uutista rakastamasi ensipoiminnon saapumisesta? Ja miltä se vuorostaan tuntuu, kun vihdoin – vihdoin! – pitelet sitä ensimmäistä kupillista? Tuskinpa nämä kaksi eri vaihetta aivan samalta tuntuvat.

Pohdittuasi hetken näitä kysymyksiä hämmentääkö, että mistä ihmeestä osasin edes kysyä tämmöisiä – ehkä luulit olevasi ainoa odotuksessasi ja innossasi? Nykyihmisenä elämässään on välillä vaikeaa nähdä yhteys menneeseen. Sellainen elävä, sykkivä yhteys, jossa tajuaa kouriintuntuvasti olevansa oikeastaan aika samanlainen mielenmaisemaltaan kuin muinoin eläneetkin. Kevättee on oiva keino tähän, sen voisi jopa nähdä suorana siltana erään muinaismiehen mietteisiin. Käy nimittäin ilmi, että kevään ensisadosta innostuminen on vanha ilmiö. Aika todella vanha ilmiö.

Runoilija Lu Tong, teehullu Lu Tong… rakkaalla lapsella on monta nimeä. Lu Tong eli Tang-kaudella, 800-luvulla. Olen suuresti kiitollinen Pekka Nihtiselle, että kirjassaan Kiinalainen teekirja hän muistuttaa meitä (suosittelen! Tule vaikka selailemaan sitä Théhuoneellle ostosten lomassa, sivut 83–85) siitä tosiasiasta, että Lu Tongin kuuluisimmasta runosta, jota joskus kutsutaan myös nimellä ”Seitsemän maljaa”, lainataan yleensä vain loppuosa. Juuri se kohta niistä juoduista kupillisista. Se on sääli – pelkästään sen avulla niin helposti jäisi luomatta se silta, se yhteys, se tarvittava ymmärrys, että Lu Tongin tunteita on täysin mahdollista tuntea nykyäänkin. Loppuosa, kauneudestaan huolimatta, on itsessään aika tiivistä tavaraa, sen aikaisia uskomuskäsitteitä pullollaan. Mutta mitä kaikkea tapahtuukaan sitä ennen!

Alkuperäiseltä kiinalaiselta nimeltään runo on ”走筆謝孟諫議寄新茶”, joka vapaasti käännettynä kuuluu jotakuinkin näin: ”pikaisesti kirjoitettu kiitos tarkastaja Mengille lähettämästään ensipoiminnosta”. Aikamoinen suullinen. Mutta mutta, rakkaat kevään ensiteen odottajat, näettekö jo yhteyden teihin itseenne? Lu Tongin kuuluisin runo on kiitosruno. Mistä? No mistäpä muusta kuin hänelle lahjaksi lähetetystä vastapoimitusta kevään ensisadosta. Runon alussa hän kuvailee, millaista hänen saamansa tee on: sanoista huokuu hellä arvostus ja ihmetys teen kauneutta ja tuoksua kohtaan, ja on ilmiselvää, että hän ottaa aikansa pohtia näiden teelehtien ihmeellistä matkaa hänen luokseen. On kuin hän pakahtuisi kiitollisuudesta. Hän myös mainitsee kunnioittavansa lahjaa niin suuresti, että vetäytyy valmistamaan teen huolella ja harkiten, valiten jopa astiansa tarkkaan.

En voi olla ajattelematta, millainen meidän itsekunkin oma henkilökohtainen rituaalimme kevään ensipoiminnon kanssa on? Onko toiveenamme, kuten Lu Tongilla, että ensikosketuksen tulee tapahtua hiljaisuuden ja yksinäisyyden vallitessa? Vai kutsummeko koko kylän mukaan ja sitten, riemun ja remun saatossa, ikään kuin korkkaamme maun yhdessä, jonka jälkeen saamme valtavasti pontta siitä puhumisesta? Kuka menneisyyden henkilö olemme tässä suhteessa? Kumpiakin varmasti oli, vaikka Lu Tong onkin sanoineen kiivennyt kukkulan kuninkaaksi. Miten päin vain – kevät on teeihmiselle ihanaa aikaa. Täynnä tunteita ja tuoksuja! Odotusta ja kohtaamisen autuutta! Ja ennen kaikkea, vaikkakin harvemmin ajatukseen astuen, historian siipien havinaa.

Ihanaa kevättä Théhuoneelta,

Teeopas Gatsby